SUP-direktiivi velvoittaa EU:n jäsenmaat vähentämään muun muassa mukaan otettavan ruoan annospakkauksia eli niin sanottuja take-away-pakkauksia. Kotimainen muovitiekartta ehdottaa kansallista muoviveroa ja EU:n pitkän aikavälin rahoitusvälineeksi päätettiin ottaa kierrätykseen päätymättömän muovin ”vero”. Päättäjien innossa luoda uutta sääntelyä pakkausalalle on tutkitun tiedon merkitys päässyt unohtumaan.
Ympäristö on meille kaikille tärkeä asia. Jotkut meistä tiedostavat ympäristön merkityksen paremmin ja toiset huonommin, mutta tosiasia on, että jos ympäristö voi huonosti, niin me kaikki voimme huonosti. On luonnollista, että pienet lapset ja muiden ongelmien kanssa painivat aikuiset eivät aina jaksa kiinnostua ympäristön merkityksestä, mutta muiden osalta välinpitämättömyys on huolestuttavaa.
Vähintään yhtä huolestuttavaa on, jos ympäristöön suhtaudutaan tunteella ja unohdetaan faktat ja tutkimuksen tuottama tieto. Erityisen huolestuttavaksi tilanne muuttuu, kun yhteiskunnalliset päättäjät ryhtyvät fiilispohjalta luomaan yhteiskunnan pelisääntöjä eli perustelevat pakottavaa lainsäädäntöä ympäristöargumenteilla – ilman faktojen tarkastamista.
Viime vuosina vellonut yhteiskunnallinen keskustelu muovien, erityisesti muovipakkausten aiheuttamista haitoista on ollut varmasti aiheellista ja on pelkästään hyvä asia, että haittoja tutkitaan ja pyritään vähentämään. Vastakkainasettelusta polttoainetta saava media on kuitenkin onnistunut luomaan samaan aikaan sellaisia uhkakuvia, että poliitikot ovat säikähtäneet ja ryhtyneet kilpaa keksimään tapoja esiintyä aallonharjalla ratsastavina sankareina. Lopputulos on joukko sääntelyaloitteita, joiden yhteisvaikutusta ei ole arvioitu ja jotka perustuvat tiedon sijaan tunteisiin.
Pakkauksien ympäristövaikutuksista keskusteltaessa ja päätettäessä pitää aina muistaa, että pakkausta ei tarvita ilman siihen pakattua tuotetta. Pakkauksen tärkein tehtävä on tuotteen suojaaminen ja sen vuoksi ympäristövaikutukset pitää aina arvioida pakkauksen ja pakatun tuotteen muodostamalle kokonaisuudelle.
Yksittäisten ylilyöntien sijaan tulisi keskittyä systeemitason asioiden muuttamiseen ja vasta kun alimpana roikkuvat isot hedelmät on poimittu, lähteä jahtaamaan niitä viimeisiä pieniä ja vaikeasti saavutettavia, vaikkakin näyttävästi korkeimmilla oksilla olevia herkkupaloja. Jo nykyisten pakkausjätedirektiivissä vuoteen 2035 asti linjattujen kunnianhimoisten kierrätystavoitteiden saavuttaminen edellyttää paljon kaikilta toimijoilta. Hosumisen sijaan olisi viisaampaa katsoa mihin asti näillä jo päätetyillä toimilla päästään. Nykyinen, fiilispohjalta tehty sekava ja ristiriitainen ympäristöpolitiikka uhkaa johtaa ympäristön pelastamisen sijaan sen pilaantumiseen.